Touko-elokuu 2024
Kävin hiljattain Haltilla, ja reissuni herätti sen verran paljon kysymyksiä, että päätin jakaa kokemukseni täällä blogissa – instakuvien sijaan luvassa on siis kunnon vaellusraportti. Tämä bloggaus ei siis liity mitenkään pakuprojektiini.
Taustaa
On varmasti käynyt jo selväksi että rakastan luonnossa liikkumista. Olin tehnyt muutamia lyhyempiä (max. 4 vrk) vaelluksia aikaisemmin mm. Karhunkierroksella, Evolla, Nuuksiossa, Korouomassa ja Repovedellä. Pohjoinen Lappi on jäänyt tekemättä, koska siellä suunnalla ollessani porhallan aina saman tien Norjan puolelle päräyttävämpien maisemien keskelle. Tälle vaellukselle minut ajoi kuitenkin muukin syy kuin rakkaus karuja maisemia kohtaan – nimittäin Suomen maakuntien korkeimpien kohtien huiputusprojektini, josta käymättä oli enää Halti (tästä lisää tulevassa postauksessa). Toinen pihvi oli testata kävelykuntoani ja eräkestävyyttäni pitkällä vaelluksella. Olin jo vuoden ajan lykännyt tätä reissua, ja nyt oli vihdoin aika pistää homma pakettiin.
Riskien arviointi
Aloitin suunnittelun perehtymällä muiden kokemuksiin, karttoihin ja reittikuvauksiin, ja täytyy myöntää, että olin melkoisen kauhuissani kaikista lukemistani varoitteluista, varsinkin kun olin lähdössä yksin. Valitsin yksinvaelluksen, koska minulle on tärkeää saada kulkea täysin omaan tahtiini ja ajatella rauhassa omia ajatuksiani. Varoituksia jaeltiin monenlaisista asioista: tunturin arvaamaton sää voi vaihtua nopeasti, reitti olisi erittäin vaativa ja kivikkoinen alusta loppuun, virtojen ylitykset voivat olla vaarallisia, kännykkä ei kuulu ja avun saaminen on vaikeaa, juomavedestä voi sairastua, räkkä voi käydä sietämättömäksi, tupa saattaa olla palanut maan tasalle ja polulta poiketessa voi eksyä – lista oli loputon. Usein korostettiin, että pitää olla kokemusta, mutta ei kerrottu millaista tai kuinka paljon. Pähkäilin, että jos olen huiputtanut vuoria, käynyt vaelluksilla ja varusteeni ovat asianmukaiset ja kunnossa, minulla pitäisi olla kaikki tarvittava. Turvakseni hankin kuitenkin Garmin InReach GPS laitteen, jolla voisin hälyttää apua satelliittiverkon kautta, tilata sääennusteita ja lähettää tekstiviestejä. Mainio kapine, suosittelen. Kaikesta järkeilystä huolimatta olin epäileväinen ja päätin, että käännyn takaisin heti, jos olosuhteet käyvät minulle liian hankaliksi.
Reitti
Tutkin kaikki mahdolliset reittivaihtoehdot, ja kokemuksen puutteen vuoksi pelasin varman päälle ja valitsin suosituimman perusreitin, jonka lähtö- ja päätepiste on Kilpisjärvellä. Polku olisi hyvin merkitty ja jos minulle sattuisi jokin vahinko, reitillä olisi todennäköisesti ihmisiä, joilta voisi saada apua. Harkitsin vakavasti lyhyempää, yhdensuuntaista vaellusta, joka olisi alkanut Kilpisjärveltä ja päättynyt Norjan puolelle Guolasjärvelle tai toisinpäin mikä olisi lyhentänyt matkan lähes puoleen. Reitistä oli kuitenkin niin paljon kuumottavia varoituksia, että en uskaltanut lähteä sinne yksin: reitti olisi ollut merkkaamaton, todella pirullisen louhikkoinen ja kostealla säällä liukas. Lisäksi olisin joutunut ostamaan tyyriin siitopalvelun autolle. Kolmanneksi, jos kyseessä on Suomen huiputusprojekti, niin sen täytyy tapahtua kotimaassa. Ajankohdaksi valikoitui elo-syyskuun vaihde koska silloin ei pitäisi enää olla kiusaa hyönteisistä mutta ei vielä lumisateen uhkaa.
Aika
Kilpisjärveltä Haltille on matkaa 55 kilometriä suuntaansa, ja Haltin juurella sijaitsevalle tuvalle tulee nousua 450 metriä. Tuvan jälkeen edessä on vielä 400 metrin rykäisy Haltin huipulle. Vaellus kulkee siis menomatkalla pääasiassa ylämäkeen ja paluumatkalla alamäkeen, mutta reitin varrelle mahtuu runsaasti kumpuilevaa maastonvaihtelua. Tietolähteestä riippuen tämän 110 kilometrin vaelluksen suorittamiseen menisi kolmesta kymmeneen päivää. Useimmat netistä löytämäni kertomukset olivat tyyliä ”meidän oli tarkoitus käyttää viikko, mutta selvisimmekin neljässä päivässä”, mikä tuntui hieman lannistavalta koska minulle 20 kilometrin päivävaelluskin on tarpeeksi. Mutta miksi kiirehtiä, kun tästä voisi potentiaalisesti myös nauttia? Otin töistä kaksi ja puoli viikkoa lomaa, jotta minun ei tarvitsisi piiskata itseäni ja voisin tehdä halutessani vaikka maailman hitausennätyksen tällä reitillä. Lisäksi voisin odotella sopivaa sääikkunaa vanhempieni luona Oulussa.
Perustin vaellussuunnitelmani reitin varrella 7-12 km välein oleviin autio- ja varaustupiin. Tuvilla olisi tarjolla suojaa, lämpöä, kokkausmahdollisuus ja juomavettä. Jos tupa olisi täysi, voisin yöpyä teltassa tuvan pihassa. Mennessä kulkisin tuvalta tuvalle, ja palatessa kevyemmällä rinkalla alamäkeen voisin halutessani jättää tupia välistä ja kävellä tuplamatkan tai jäädä teltalla välille. Lisäsin aika-arvioon pari ekstrapäivää sään odottamisen varalta, ja päädyin maksimissaan kymmeneen päivään. Tämä suunnitelma osoittautui erinomaiseksi.
Grammanviilaus
Mitä pidempi reissu, sitä enemmän ruokaa kannettavana. Tämä fakta pakotti minut suhtautumaan rinkan painoon vakavasti, joten kartoitin ensimmäistä kertaa kunnolla varusteideni painon. Punnitsin joka ikisen esineen keittiövaakalla ja listasin ne taulukkoon. Karsin taulukosta ei-pakollista tavaraa pois ja seurasin samalla rinkan kokonaispainon kehitystä. Minut yllätti erityisesti vaatteiden painavuus. Koitin valita mukaan mahdollisimman monikäyttöisiä esineitä, esim. t-paita toimii myös tyynynpäällisenä ja vesipullo kuumavesipullona. Sain rinkan painon karsittua 11,5 kiloon ilman ruokia, päälläni olevia vaatteita ja vaellussauvoja. Jälkikäteen arvioituna pakkaaminen onnistui erinomaisesti: turhaa oli ainoastaan liian iso kaasupatruuna ja hyttysasiat, eikä yksikään vaate jäänyt käyttämättä. En myöskään kaivannut mitään.
Ruoka
Ruoka tuo helposti lisäpainoa rinkkaan, joten pääateriani perustuivat lisää-vain-vesi-tyyppisiin retkiruokiin, jotka ovat kevyitä kantaa. Ajattelin syödä niitä kaksi kertaa päivässä. Vaihteluksi kuivasin itse broilerin ja naudan jauhelihaa sekä kasviksia, joita yhdistin nuudeleiden kanssa. Koska en ole puuron ystävä, aamu- ja iltapalaksi kaavailin siemennäkkäriä, ruisleipää, tuubijuustoa ja metukkaa sekä mysliä ja maitojauheesta tehtyä maitoa. Kahvihifistelijänä tein ison kompromissin ja taivuin pikakahviin. Aamu- ja iltapala saisi vaihtelua munajauheesta tehdystä kokkelista. Mässyosastolta löytyi sipsejä, irtokarkkeja, suklaapatukoita, nutellalettuja, pähkinöitä ja kuivalihaa.
Jälkikäteen arvioituna suurimmat virheet tein ruuan suhteen: en todellakaan pystynyt syömään kahta retkimuona-annosta päivässä. Annokset olivat liian suuria, ja niiden maku ja koostumus alkoivat tökkiä jo muutaman päivän jälkeen. Onneksi sain loihdittua munajauheesta, metukasta ja kuivatuista kasviksista maistuvampaa ruokaa heikkoihin hetkiin. Toisaalta karkkia ja suklaata olisi pitänyt varata enemmän – loppumatkasta niitä piti jo säännöstellä. Pähkinöitä jäi syömättä ja kuivalihaa olisi mennyt enemmän.
Treeni
Tiesin jo talvella, että suuntaan kesällä sekä Alpeille että Haltille, joten päätin tinkiä hieman kiipeilyharjoittelusta ja keskittyä jalkojen ja keskivartalon kehittämiseen. Sain tätä varten ammattilaisen laatiman kuntosaliohjelman, jota tein kerran viikossa, ja kevään tullen aloitin myös viikottaiset porrastreenit Malminkartanon jätemäellä (sanoinkuvaamattoman tylsää hommaa!). Alkukesän Alppiretket valmistelivat kroppaani koitokseen, ja pari viikkoa ennen pohjoiseen lähtöä tein myös neljän päivän harjoitusvaelluksen Repovedelle. Koko suunnitelma vaarantui, kun reilu viikkoa ennen lähtöä minulle puhkesi vyöruusu, joka vei voimat ja aiheutti hermokipuja oikeaan hartiaan ja kainaloon, mutta en kaiken tämän valmistelun jälkeen halunnut luovuttaa ja toivoin kivun hellittävän ennen polulle lähtöä. Niin onneksi tapahtui ja pääsin siitä viheliäisestä taudista lopulta todella helpolla.
Seuraavassa postauksessa kerron tarkemmin, miten vaellus meni ja toteutuivatko uhkakuvat.