Ajoin Helsingistä Ouluun heti lomani alettua. Vietin viikonlopun vanhempieni luona kytäten levottomana Kilpisjärven sääennusteita. Maanantaiksi oli luvassa tuulista mutta aurinkoista säätä, kun taas tiistaille ennustettiin sadetta ja vaarallisen kovaa tuulta, eikä tilanne näyttänyt muuttuvan. Lykätäkkö aloitusta parilla päivällä vai ottaako riski, että joutuisin viettämään vuorokauden tuvalla säätä pitelemässä? Lopulta turhauduin päättämättömyyteeni ja päätin lähteä matkaan ja jatkaa arpajaisia lähempänä määränpäätä. Yövyin puskaparkissa kauniin jokivarren tuntumassa, noin sadan kilometrin päässä Kilpisjärvestä, ja hämmästelin, kuinka syksyistä pohjoisessa jo oli. Nyt kun olin päässyt matkaan, en enää epäröinyt, vaan päätin lähteä aamulla kohti ensimmäistä etappia, Saarijärveä.
Heräsin pilviseen mutta kuivaan aamuun. Aamupalan jälkeen ajoin Kilpisjärvelle täydentämään ruokavarastojani. Pistäydyin myös Alkossa vilkuilemassa toiveikkaasti punaviinitölkkejä, mutta päätin olla lisäämättä rinkkaan ylimääräistä painoa kaiken grammanviilauksen jälkeen. Lisää-vain-vesi -punkkujauhe olisi hitti vaellusskenessä! Jätin autoni Kilpisjärven luontokeskuksen parkkipaikalle ja piipahdin vielä sisälle käymään viimeistä kertaa posliinilla ja pesin hiukseni inva-wc:n suuressa käsienpesualtaassa. Kysyin luontokeskuksen respasta viime hetken vinkkejä hälventääkseni edelleen mielessä pyöriviäni epävarmuuksia. Jokien vedenpinta oli kuulemma poikkeuksellisen matalalla, joten ylitysten pitäisi sujua helposti. Vastaavasti pienemmissä uomissa ei välttämättä olisi vettä, joten vesivarastot kannattaisi täydentää isompien vesistöjen äärellä. Yritin puristaa respan tädiltä totuutta juomaveden keittämisen tarpeellisuudesta, mutta hän pysyi tiukasti Metsähallituksen linjassa ja suositteli keittämistä. Minua huolestutti erityisesti voimassa oleva tuulivaroitus ja seuraavan päivän sade-ennuste ja pohdin, voisiko tuuli oikeasti olla vaaraksi avotunturissa – kaatuisiko poro päälleni vai vai löytäisinkö itseni Norjasta? Koska respan tätikään ei tuominnut täysin tunturiin lähtemistä, varasin yön Saarijärven varaustuvalta, suuntasin noutamaan rinkkani ja matka sai alkaa.
1. päivä: Kilpisjärven luontokeskus – Saarijärven tupa
12km, 5h taukoineen
Polun pää löytyi helposti luontokeskuksen parkkipaikan kulmalta. Ensimmäinen kilometri Tsahkaljärvelle kulki leveää soratietä ja kävi mukavasti lämmittelystä. Tsahkaljärven tuvan kohdalla reitti kääntyi tieltä rantakoivikkoa seurailevalle polulle, joka oli merkattu oranssipäisin tolpin aina Haltille saakka. Saanatunturi kohosi majesteettisena järven takana, ja olin kiitollinen sen huipulla olevasta mastosta, joka varmistaisi kännykän kuuluvuuden niin pitkälle kuin se olisi näkyvissä. Järven päädyssä ylitin ensimmäisen joen siltaa pitkin ja pidin pienen snäkkitauon, miettien, mihin olinkaan oikein lähtenyt.
Joelta reitti eteni ylämäkeen poroaitaa seuraten. Ylemmäs noustessa loputkin vaivaiskoivut katosivat ja tekivät tilaa loputtomalle kiviselle ja varvikkoiselle tunturiylängölle. Pitkän nousun jälkeen polku jatkui tunturijärvien ketjua seuraten, kulkien mäkisessä maastossa ylös ja alas. Paikoin kivinen maasto oli enimmäkseen helppokulkuista, ja suo-osuuksille oli laitettu pitkospuut. Nyt ylängölle päästyäni tuuli voimistui, mutta se ei haitannut kulkemista, sillä puuskat tulivat sopivasti takaa. Päivä alkoi olla jo pitkällä, ja kehoni kaipasi tankkausta. Polun varressa ei ollut tarjolla minkäänlaista tuulensuojaa, joten laskeuduin järven rantaan josta löysin hieman suuremman kiven jonka suojassa vietin lopulta varsin miellyttävän lounastauon maisemia ihaillen. Kilpisjärven suunnalta nousevat sadepilvet pakottivat pitämään tauon lyhyenä, ja jatkamaan matkaa kohti kaukaisuudessa häämöttäviä Saarijärven tupia.
Saarijärveä lähestyessä maasto muuttui louhikkoisemmaksi. En halunnut testata kivihyppelytaitojani sateessa, joten pidin yllä reipasta tahtia. Rinkka alkoi tuntua epämukavalta ja painoi solisluun kohdalla hermoa, josta kipu säteili sormiin asti. Asetin pipon olkahihnan alle pehmusteeksi ja jatkoin viimeiset kilometrit hammasta purren. Ajoitus osui nappiin: sain ensimmäiset pisarat niskaani vain parisataa metriä ennen tupaa, ja pian vettä tuli vaakatasossa.
Saarijärven uudet varaustuvat olivat hulppeat (sama varustelu löytyi myös muilta reitin tuvilta): keittiöstä löytyi kaasu ja astiat, kamiina oli todella tehokas ja varusteille oli erillinen kuivaushuone. Kerrossängyissä oli tyynyt, peitot ja patjat (huom. autiotuvissa niitä ei ole). Kaikelle jätteelle oli järjestetty kierrätys ja wc:stä löytyi roskis jopa siteille ja tamponeille! Varaustuvassa oli kaksi puolta joista toinen oli varattu täyteen ja toinen oli tyhjä, joten otin vapauden mennä nukkumaan tyhjälle puolelle omaan rauhaani. Vaikka jalat särkivät, uni tuli nopeasti tuulen puhaltaessa nurkissa.
2. päivä: Myrskyn pitoa Saarijärven tuvalla
Ennuste päivän säästä oli katastrofaalinen: myrskytuulia ja sadetta. Ei tarvinnut edes vilkaista ulos ymmärtääkseen, että turvallisinta oli jäädä tuvalle – tuuli ulvoi nurkissa ja puuskat ravistelivat mökkiä. Varasin saman tien petipaikan seuraavaksikin yöksi ja varaustuvat koko menomatkalle. Paluumatkan aikataulun jätin avoimeksi.
Tuvan toinen puoli oli tyhjentynyt, sillä jotkut rohkeat (tai kiireiset) vaeltajat lähtivät jatkamaan matkaansa. Tuvalle jäi lisäkseni kolme mukavaa miestä, joiden kanssa pelasin ristiseiskaa ja join kahvia. Seurasta ja kännykän kuuluvuudesta huolimatta päivä tuntui pitkältä. Nyt olisi se punkku ollut paikallaan! Piipahdin välillä autiotuvan puolella vaihtamassa ajankohtaisia vaellusjuoruja muiden kulkijoiden kanssa. Huvittelin myös käymällä ulkona fiilistelemässä myrskyä ja seuraamalla tuulikartasta sen voimakkuutta. Parhaimmillaan Saanalla kellotettiin 27 m/s puskia! Sadetta tuli vain vähän, mutta se tuli vaakasuoraan ja piiskasi kasvojani kuin jäiset neulat. Yllättävän moni vaeltaja jatkoi kuitenkin matkaansa Saarijärven ohi ja kiitin itseäni kiireettömästä aikataulustani, en olisi halunnut pystyttää telttaa tässä säässä.
3. päivä: Saarijärven tupa – Kuonjarjoen tupa
9km 3,5h taukoineen
Lepopäivä teki hyvää, eikä liikkeelle lähteminen tuntunut ollenkaan pahalta. Tuulikin oli laantunut. Päivän haastavin osuus oli heti alkumatkasta: tuvalta alkoi pitkä ja louhikkoinen ylämäki, jota seurasi loputtomat suorat eeppisen karulla ylängöllä. Olisin halunnut pysähtyä kunnon lounaalle ihailemaan tyhjyyttä, mutta lähestyvä sadekuuro muutti suunnitelman nopeaksi välipalatauoksi.
Olin lukenut oppaista, että kännykkäyhteys katoaisi pian Saarijärveltä lähdön jälkeen, mutta mutta oma luurini mykistyi vasta kun laskeuduin Kuonjarjoen laaksoon. Vihreä, ruohoa kasvava jokilaakso tarjosi jyrkän kontrastin kuumaisemaan, jonka läpi olin juuri kulkenut. Laaksossa vastaan tuli ensimmäinen joen ylitys, joka sujui helposti kivien päällä astellen. Tästä eteenpäin polku seurasi joen vartta ja oli miellyttävän helppokulkuinen aina tuvalle asti.
Ehdin tuvalle juuri ennen sadekuuroa, jonka jälkeen aurinko taas pilkahti esiin. Olin hikinen päivän kävelystä ja päätin kokeilla, olisiko minusta peseytymään kylmässä joessa. Löysin virrasta allasmaisen kohdan, jossa kävin pienen arastelun jälkeen kunnolla uppeluksissa. Vesi oli kylmää, muttei aivan niin jäistä kuin olin pelännyt. Pään kastaminen toi hetkeksi jyskyttävän päänsäryn, mutta oloni oli jälkeenpäin loistava. Päivän kävely oli tuntunut hyvältä, ja pienen levon jälkeen olin jopa valmis jatkamaan matkaa. Päätin kuitenkin jäädä, koska minulla ei ollut edelleenkään kiire ja olin jo maksanut varaustuvan. Illalla minulla riitti vielä energiaa kokeilla viereisen nyppylän valloitusta, mutta lähellä huippua luovuin aikeistani kun huomasin sen koostuvan vaarallisen näköisestä irtokivestä. Tässä kohtaa loukkaantuminen olisi hyvin typerää. Tuvassa oli lisäkseni yksi pariskunta ja yö sujui mainiosti.
4. päivä: Kuonjarjoen tupa – Meekonjärven tupa
10km, 4h taukoineen
Ehkä hieman liikaa tietoa, mutta päiväni alkoi loistavasti, sillä kakka tuli! Lepopäivä ja vähäinen juominen olivat ilmeisesti hidastaneet ruuansulatusta, ja ehdin jo hieman huolestua. Ystäväni sanoin: ”Kun maha toimii, niin kaikki on hyvin!” Sääkin oli kuin unelma: aurinko paistoi ja lämpötila kipusi parinkymmenen asteen tuntumaan. Takki lensi rinkkaan jo ensimmäisessä mäessä, ja aurinkorasva oli kaivettava esiin.
Tämä osuus oli reitin helpoin ja miellyttävin, pääosin alamäkeä. Pidin pitkän lounastauon ja nautiskelin auringosta. Matkalla tuli vastaan pari joen ylitystä, joista toinen oli hieman haastavampi, mutta en viitsinyt vaihtaa crocseihin, vaan loikin kiveltä toiselle sauvojeni avulla. Tunsin itseni hieman huijatuksi, sillä puhelimeni toimi taas, ja yhteys säilyi Meekonlaaksoon asti. Meekonlaakso itsessään oli kaunis ja eksoottinen outoine vuorineen. Monen hehkuttama Saivaaran huippu houkutteli, mutta päätin jättää ylimääräiset seikkailut paluumatkalle, jos paukkuja vielä olisi.
Loppumatkasta maasto oli niin helppoa, että testasin parin kilometrin kävelyä crocseissa, joiden pehmeys oli mukavaa vaihtelua kipeille jaloille. Noin kilometri ennen tupia pysähdyin pitämään kuvaustauon kauniilla Bierfejohkan vesiputouksella. Saavuin Meekonjärven varaustuvalle vielä auringon paistaessa ja keittelin tuvan seinustalla kahvit. Löysin tuvan pihasta myös yhden reitin harvoista geokätköistä. Mieleni teki jälleen jatkaa matkaa, mutta paikan kauneus voitti ja päätin jäädä.
Tupa oli pieni ja täyttyi illan mittaan. Yksin asuvana ja etätöitä tekevänä olen tottunut siihen, ettei minulla ole välttämättä moneen päivään minkäänlaisia ihmiskontakteja. Nyt tajusin, että tällä vaelluksella olin ollut paljon sosiaalisempi kuin normaalisti, ja se alkoi vaatia veronsa. Vaikka päivä oli ollut kaikin puolin ihana, en ollut lainkaan juttutuulella ja minua kyllästytti jauhaa samoja vaellusasioita: mistä olet tulossa, minne menossa, milloin lähdit, oletko yksin, millainen sää ja mitä eväitä on mukana. Olin kyllä kohtelias, jos minulta kysyttiin jotain, mutta vetäydyin alapunkkani nurkkaan lukemaan. Muiden vilkuiluista päätellen hiljaisuuteni tuntui häiritsevän heitä, ja se sai minut tuntemaan itseni entistä ahdistuneemmaksi. Enpä osannut odottaa tällaista sosiaalista kuormitusta Lapin vaellukselta! Lisäksi tuvilla oli erikoista, että ihmiset menivät nukkumaan jopa kahdeksan aikaan, ja viimeistään kymmeneltä vallitsi hiljaisuus. Ainoa valvoja tuppasi olemaan minä, yökukkuja, joka rapisteli tavaroitaan vielä puolen yön aikaan. Pitkään nukkumisessa oli kuitenkin se etu, että sain usein nauttia aamiaisen rauhassa, kun muut olivat jo aikaa sitten lähteneet jatkamaan matkaansa.
5. päivä: Meekonjärven tupa – Pitsusjärven tupa
11km, 4-5h taukoineen
Sääennuste lupasi epävakaista keliä, joten en varsinaisesti yllättynyt sateen alkaessa sillä sekunnilla kun astuin kuistilta polulle. Sade oli sumumaista tihkua, enkä jaksanut vetää sadevaatteita niskaan, vaan kävelin useamman kilometrin kastuen pikkuhiljaa. Kun lopulta vedin sadeviitan ylleni, sade tietenkin lakkasi. Pidin kuitenkin kamppeet päällä, jotta se ei alkaisi uudestaan. Reitti tarjosi vaihtelevuutta kanjoneiden, siltojen ja putouksien muodossa, mutta siitä huolimatta väli tuntui tähänastisista tympeimmältä. Tiedän kyllä, miten paljon sää vaikuttaa mielialaani, mutta ei se hirveästi auttanut pahimmilla louhikkopätkillä kiviä potkiessa. Onneksi minulla oli vanha kunnon mp3-soitin täynnä Antti Holman podcasteja, jotka osoittautuivat loistavaksi piristykseksi ja naureskelin ääneen sateessa kivipellon keskellä. Kiitos Antti!
Pitsusjärven alkuun päästyäni näin useita poromiesten tupia ja rakennelmia, jotka huijasivat minut useaan otteeseen luulemaan olevani perillä. Pitsukselta Haltin huipulle on enää 12 km, minkä vuoksi se on suosittu basecamp, jonne voi jättää varusteet ja tehdä huiputuksen päivässä. Odotin saapuvani keskelle vaeltajien hulinaa, mutta leiri olikin tyhjä, koska kaikki olivat huiputushommissa. Päivä oli muuttunut hyvin sumuiseksi ja pilvet roikkuivat matalalla. Iltaa kohden tupa alkoi täyttyä takaisin palaavista huiputtajista ja pihalle ilmestyi kymmenkunta telttaa. Varaustuvan puolella oli kuitenkin rauhallista, ja sain jakaa sen kahden mukavan mimmin kanssa. He olivat tänään käyneet Haltin juurella, mutta eivät lähteneet huipulle huonon näkyvyyden vuoksi mutta aikoivat yrittää uudestaan seuraavana päivänä. Melko viisasta sekä erittäin reipasta! Olin jälleen tyytyväinen, että minulla oli löysä aikataulu ja varaa odotella sopiva sääikkunaa. Oma suunnitelmani oli jatkaa seuraavana päivänä Haltin tuvalle, jättää rinkka sinne, käydä huipulla ja palata tuvalle yöksi. Jos sää olisi huono, koittaisin seuraavana päivänä uudelleen. Voisin keventää kantamustani jättämällä kaiken tarpeettoman tälle tuvalle odottamaan paluutani.
6. päivä: Pitsusjärven tupa – Haltin tupa -Haltin huippu – Haltin tupa
17km, en kellottanut tästä eteenpäin koska keskinopeuteni näytti olevan tasaisesti sama 2,5km/h taukoineen
Huiputuspäivä! Sää oli seljennyt, ja kevennetyn rinkan ansiosta askel tuntui kevyemmältä. Olin oppaiden ja muiden vaeltajien jutuista saanut käsityksen, että Haltin vaellus olisi suurimmaksi osaksi hirveää kivikkoa, ja sen luonnehdinta hyvin haastavaksi oli jännittänyt minua koko matkan. Kun kilometrien pituisia kivikkokompurointeja ei ollut vieläkään tullut, koko asia nauratti minua. Ehkä olen tottuneempi kivikoissa kulkemiseen kuin olin kuvitellut, tai sitten ihmiset vain liioittelivat. Toki matkalla oli ollut louhikkoisia osuuksia, mutta sellaista se joskus luonnossa on. Päivän ensimmäisen osuuden ainoat haasteet olivat mutavelliksi tallautuneet soiset osuudet, mutta kunnolliset nahkakengät pitivät jalkani kuivina. Ennen kuin huomasinkaan, olin Haltin tuvalle tai huipulle johtavien polkujen risteyksessä. Ja löytyihän se megakivikkokin: tuvalle oli luvassa 1,5 kilometrin matka Haltijärven rantalouhikkoa pitkin ja huipulle tähyillessä näkyvissä oli pelkkää rakkaa. Mietin hetken jättäväni rinkan risteykseen ja lähteväni suoraan kohti huippua, mutta nälkä kurni vatsassa ja pieni tauko tuntui tarpeelliselta. Niinpä suuntasin tuvalle, vaikka se lisäisi matkaan muutaman kilometrin ekstraa.
Aluksi louhikossa liikkuminen oli kompuroivaa, mutta pian löysin rytmin, ja pääsin tuvalle kokkaamaan jälleen yhtä retkiruoka-annosta. Ikkunasta näkyi useampi huippu, ja tajusin, etten edes tiennyt tarkalleen, mille niistä olin menossa. Kartasta sain hieman osviittaa, ja päätin luottaa tolppien johdatukseen. Syötyäni en malttanut levätä, vaan pakkasin päiväreppuun vaatetta ja evästä, ja lähdin jännittyneenä huiputushommiin. Uskatauduin oikaisemaan tuvalta louhikon poikki suoraan kohti Haltia, millä säästin ehkä kilometrin. Rantalouhikon vaihtuessa pienemmiksi kiviksi kulku muuttui helpommaksi. Pian oikoreittini ristesi huiputuspolun kanssa ja lähdin seuramaan tolppia, jotka välillä piiloutuivat tehokkaasti maastoon. Reitti nousi kohtuullisen tasaisesti kohti huippua, eikä käsiäkään tarvinnut käyttää kuin muutamassa kohdassa ihan loppumatkasta.
Olin täysin keskittynyt tasapainoilemaan kiveltä toiselle, kun ihan odottamatta eteeni ilmestyi suuri, keltaiseksi maalattu kivikasa! Kasa toimii sekä rajapyykkinä että Suomen korkeimpana kohtana vaikka varsinainen huippu sijaitsee jonkin matkan päässä Norjan puolella minne minulla ei ollut aikomusta mennä. Kirjasin pöllämystyneenä nimeni vieraskirjaan ja otin pakolliset huiputuskuvat. Lähellä oli vielä korkeampi kohta, jolla kävin varmuuden vuoksi seisomassa. Olin lukenut tupien vieraskirjoista kuvauksia, kuinka sumu oli hälvennyt ja maisemat avautuneet upeina, mutta itselleni näkymät olivat hienoinen pettymys. Norjan puolella näkyi vain loputon sorakenttä, ja Suomen suuntaan järvi- ja jokilaakso, joka ei tarjonnut mitään uutta. Ehkä vuoriharrastus on tehnyt minusta rantun, mutta maisemien vuoksi tänne ei kannata tulla, suuntaisin mieluummin Norjan puolelle.
Huipulla tuuli kovasti, ja koitin syödä eväitäni kivien suojassa samalla puhelinta näpytellen. Kenttää oli pitkästä aikaa, mutta niin heikosti, etten viitsinyt palelluttaa sormiani muutamaa viestiä enempää. Somettaisin myöhemmin sydämen kyllyydestä tupien suojassa. Nappasin vielä geokätkön ennen laskeutumista. Alkoi tihuttaa vettä ja laskeuduin melkoista vauhtia välttääkseni märät kiven ja tuvalle päästyäni olin todella hikinen ja kaipasin suihkua. Muistin, että joku oli maininnut ”Halti Span”, joka löytyisi läheltä tupaa. Pienen harhailun jälkeen löysin kohdan, jossa pieni joki laski Haltijärveen muodostaen pieniä putouksia. Putouksien alla oli tasaisia laattakiviä ja paikka näytti todellakiin kylpylältä. Aurinkokin näyttäytyi. Huuhtelin itseni, hiukseni ja hikisen paitani ja olo oli fantastinen. Suosittelen lämpimästi!
Illalla oli aikaa fiilistellä huiputusta. Päädyin tulokseen, että vaellus oli minulle merkittävämpi saavutus kuin huiputus, etenkin kun en aluksi uskonut siihen pystyväni. Eniten voitonriemua tunsin maakuntien huiputusprojektin loppuun viemisestä. Tässä vaiheessa retkiruuat olivat alkaneet todella etomaan, ja olin lopen kyllästynyt tupien tylsyyteen ja pakkososiaalisuuteen ja oin tyytyväinen, että pääsisin huomenna paluumatkalle. Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä iltakävelyllä Haltin vanhalla autiotuvalla, joka osoittautui pieneksi ja söpöksi. Jos vielä joskus tänne tulisin, menisin sinne yöpymään.
7. päivä: Haltin tupa – Meekonjärvi
18km
Tälle päivälle oli luvattu hyvää säätä eikä huiputuskaan enää kuumottanut aikataulussa joten sain viettää kiireettömän aamun. Eilinen pidempi päivämatka tuntui jaloissa ja louhikkokävelytekniikkaa piti hetki taas hetki hakea. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja ensimmäisen kukkulan laella jouduin vaihtamaan t-paitaan ja heittämään kalsarit reppuun. Vastaani tuli monia huiputtajia, jotka tiedustelivat näkyvyystilannetta ja valitettavasti jouduin kertomaan heille Haltin huipulla lepäävästä pilvimassasta, jonka olin pistänyt merkille lähtiessä. Matka sujui ripeästi, ja pian saavuin Pitsusjärven tuvalle hakemaan varusteitani. Lounaan jälkeen otin tuvassa pienet torkut ja jatkoin matkaani. Päättelin eilisen perusteella jaksavani kaksi tuvan väliä, mutta en ollut täysin varma. Tullessa olin pannut merkille, että puolimatkassa, Vuomakasjärven rannoilla, olisi hyviä telttapaikkoja jonne voisin leiriytyä jos voimat loppuisivat.
Tämä väli oli menomatkalla tuntunut tylsältä, ja paremmasta säästä huolimatta samat fiilikset jatkuivat nytkin Vuomakasjärvelle saakka. Pysähdyin syömään eväitä Vuomakasjoen sillan kupeeseen ja tunnustelemaan, jaksaisinko pidemmälle. Levitin makuualustani rantatörmälle, riisuin hikisen paidan ja vain nautiskelin luonnon rauhasta kosken kohinassa. Koska kaunissa säässä kävely oli lähes nautittavaa ja auringonlaskuun oli vielä aikaa, päätin jatkaa Meekonjärvelle. Ennen lähtöä kävin vielä kahlaamassa jääkylmässä virrassa, mikä teki ihmeitä turvonneille ja kipeille jaloilleni.
Matkalla Meekolle sain seurakseni pienen porolauman, joka pysytteli kohteliaasti etäällä ja juoksi välillä edelleni. Saavuttuani kohtuullisen uupuneena Meekonjärvelle löysin rannalta täydellisen telttapaikan. Nuotion jäänteistä päätellen sen oli löytänyt muutama muukin. Meekon tupa olisi ollut lyhyen kävelymatkan päässä järven toisella puolella, mutta tuvan jakaminen ei houkutellut tässä vaiheessa. Yöksi oli luvattu kuutta astetta, mutta koska sää oli kuiva ja tuuleton, päätin nukkua teltassa. Olinhan raahannut sitä mukanani koko matkan, joten oli jo aika käyttää sitä! Illalla palkitsin itseni ennätyspitkästä marssista letuilla, joiden täytteet poimin suoraan viereiseltä mustikkamättäältä. Pelkäsin suunnilleen paleltuvani kuoliaaksi, joten puin untuvapussin alle kaksi kerrosta merinovillaa. Heräsin useita kertoja yöllä joko kuumuuteen tai jalkakipuihin, mutta läheisen kosken kohina rauhoitti minut aina uudelleen uneen.
8. päivä: Meekonjärvi – Saarijärven tupa
19km
Aamu valkeni aurinkoisena, ja sain nauttia aamukahvini teltan edustalla auringonpaisteessa. Aamupissalla käydessä löysin suuren kiven alta ikävän löydön: jätekätkön täynnä lasipulloja ja metallitölkkejä. Kossupullojen korkkien designista päätellen kätköä oli täytetty jo vuosikymmenien ajan, mutta joukossa oli myös uudempaa roskaa, mikä ärsytti. Suutuksissani kaivoin esiin kaiken, mihin kehtasin koskea, ja raahasin ne muovikassissa Meekon tuvan kierrätyshuoneeseen. Loput, mitä en saanut kerralla kannettua, jätin nuotiopaikan viereen näkyville, jos joku muu haluaisi osallistua talkoisiin. Tulomatkalla saapuessani Meekon laaksoon nautin pitkästä laskusta, mutta nyt sama reitti oli noustava ylöspäin, ja kokemus oli vähemmän hilpeä ja enemmän hikinen. Pidin useita taukoja ja muistutin itseäni, ettei minnekään ollut kiire. Pysähdyin Kuonjarjoella tuvalle lounastamaan ja harkitsin vakavasti sinne jäämistä, mutta seuraavan päivän surkea sääennuste sai minut jatkamaan matkaa Saarijärvelle, jotta viimeisen päivän sateinen urakka olisi lyhyempi. Ennen lähtöäni virkistin jalkojani jälleen viileässä joessa.
Saarijärveä lähestyessäni matka alkoi tuntua todella raskaalta, ja loputtomalta vaikuttava louhikko alkoi ärsyttää. Tuvat pilkottivat horisontissa, mutta tuntuivat olevan aina yhtä kaukana. Ensimmäistä kertaa retken aikana usko ja asenne meinasivat loppua, ja pienen kiroilutauon jälkeen raahauduin tuvalle juuri ennen pimeän tuloa. Olin kärsinyt monta päivää sokeristen herkkujen puutteesta ja pantannut viimeistä Nutella-annosta viimeisten lettujen päällysteeksi, ja nyt oli se hetki, jolloin saisin ne syödä. Lettuja paistaessani onnistuin laukaisemaan tuvan palohälyttimen, mikä oli varmasti jo nukkumaan menneistä ratkiriemukasta. Noloudesta huolimatta Nutella ei ole koskaan maistunut niin hyvältä! Yö yläpedillä oli hikinen, kahiseva ja tuskallinen, ja pidin takuulla koko tupaa hereillä rymytessäni tikkaita ylös ja alas hakemassa rinkasta milloin mitäkin.
9. päivä: Saarijärven tupa – Kilpisjärvi
12km
Kun reissu oli vihdoin loppusuoralla, sateessa käveleminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Pistelin menemään niin nopeasti kuin suinkin, välttäen turhat tauot. Koska kohta pääsisin hedonististen nautintojen pariin, uskalsin vihdoin antaa tilaa haaveille suihkusta, pitsasta, kaljasta ja karkista. Kiviäkin sopi jo vihata. Loppumatkasta potutti jo niin paljon, että piti kuunnella viimeiset jaksot Holman höpinöitä. Kun saavutin viimeisen soratiepätkän, minun teki mieli suudella sitä. Autolle päästyäni tuuletin itsekseni ja suuntasin suoraan kauppaan ostamaan illaksi mässyjä. Majoituin Kilpisjärven matkailukeskuksen campingiin, jossa pääsin vihdoin lämpimään suihkuun ja pesemään pyykkiä. Vedin ravintolassa herkullisen poropitsan ja ison oluen ja olin onnellinen. Päivän kruunasi sauna, mikä oli täydellinen päätös pitkälle vaellukselle. Vaikka moni vaeltaja kertoi yöpyvänsä vaelluksen jälkeen hotellissa, minulle oma sänky tutussa ja turvallisessa pakussani oli parempi kuin mikään hotellihuone.
Loppumietteitä
Kun minulta kysytään, mikä vaelluksella oli vaikeinta, mieleen nousee heti yksi asia: ihmiset. Tuvilla kun ei voi valita seuraansa, ja yksin asuvana introverttinä pakkososiaalisuus alkoi käydä raskaaksi. Vaikka suurin osa tapaamistani ihmisistä oli mukavia, joukossa oli myös tungettelevia ekstroverttejä, röyhkeitä setämiehiä ja kaikkitietäviä pätijöitä, joiden kanssa keskustelu jätti huonon fiiliksen.
Parasta vaelluksessa oli luonto ja maisemat: rakastan karuja ja avaria näkymiä, ja niitä täällä riitti. Tällainen luontotyyppi oli minulle täysin uutta tässä mittakaavassa. Lisäksi tällaisen vaelluksen onnistunut suorittaminen toi uutta luottamusta omiin kykyihini. Tästä huolimatta taidan kuitenkin todeta, etteivät pitkät vaellukset ole minua varten: käveleminen on yksinkertaisesti liian tylsää, eikä välietapit tarjonneet suuria palkintoja tai nautintoja, kuten saunaa tai nuotiopaikkoja, ainakaan tällä reitillä. Saa nähdä, miten aika kultaa muistot.
Menomatkan päivämatkat olivat lyhyitä, mikä varmasti vaikutti siihen, että koin reitin helpoksi ja ihmettelin reitin luonnehdintaa haastavaksi. Paluumatkalla kuitenkin aloin ahnehtia ja tuplasin päivämatkat, mikä vaikutti sekä mieleen että kehoon negatiivisesti. Lämmin suositukseni on lähteä tänne ajan kanssa ja ottaa mukaan tarpeeksi herkkuja. Äläkä unohda korvatulppia, koska tuvassa saattaa pesiä myös iltavirkku kahistelija!