Maakuntien korkempien kohtien valloitus

Projektin taustaa

Olin innostunut korkeista paikoista kiipeilyharrastukseni myötä, ja ulkomaanmatkoillani pyrin usein huiputtamaan jonkin lähistöllä olevan korkeamman kohteen. Koska olen suorittajaluonne ja rakastan tilastoja, halusin alkaa dokumentoida nousujani ja etsiä verkkosivustoja, joihin voisin merkitä huiputukseni sekä suunnitella seuraavia kohteita.

Löysin tätä kautta kohtuullisen tuntemattoman harrastuksen nimeltä peak bagging, eli vuorenhuippujen tai korkeiden paikkojen järjestelmällisen huiputtamisen tietyn listan tai kriteerien mukaisesti. Peak bagging -listoja on koostettu monin eri perustein – esimerkiksi kaikki yli 8 000 metrin korkeat vuoret tai maanosien korkeimmat kohdat. Peakbagger -sivustolta (ja applikaatiosta) löytyy kattavasti tietoa myös vähemmän tunnetuista huipuista, ja sinne voi myös lisätä omia kohteita. Aloin dokumentoida nousujani kyseiselle sivustolle, ja sieltä löysin myös Suomen ainoan listauksen, joka sisältää kaikkien maakuntien korkeimmat kohdat. Olin jo käynyt Kolilla ja Valtavaaralla, joten lista oli itse asiassa jo aluillaan.

Varsinainen projekti sai alkunsa koronasulun aikana, kun ulkomaanmatkailu ei enää ollut mahdollista. Päätin, että surkuttelun sijaan hyödynnän tilanteen parhaani mukaan ja ryhdyn suorittamaan huumorimielessä tätä kotimaan ”vuorikohdelistaa”. Vaikka suurin osa listan huipuista onkin alle 400 metrin korkuisia nyppylöitä, niiden avulla pääsisin näkemään uusia paikkoja ja ehkä löytämään myös uusia puskaparkkikohteita.

Koska minulla oli huono omatunto dieselautolla ajamisesta, päätin olla tekemättä pitkiä ajoja vain yhtä huiputusta varten. Sen sijaan poikkesin kohteilla ohiajaessani tai yhdistin ne muihin matkailusuunnitelmiin. Dokumentoin jokaisen huiputuksen ottamalla huipulla selfien ja kuvan maisemasta, oli se millaista risukkoa tahansa, ja julkaisin ne Instagramissa.

Jotakuinkin listan puolivälissä tajusin, että kukaan ei ollut vielä suorittanut Peakbaggerin Suomen maakuntien korkeimmat kohdat -listaa, ja saatoin olla ensimmäinen maailmassa, joka sen tekisi. Koska Halti oli täysin oma lukunsa verrattuna muihin huippuihin ja sen suorittaminen venyi vuodesta toiseen, jännitys säilyi loppuun asti.

Kun tänä syksynä pääsin vihdoin ottamaan selfien Haltin huipulla, tunsin enemmän voitonriemua koko projektin suorittamisesta kuin itse Haltista. Kotiin palattuani perehdyin asiaan tarkemmin, mutta en löytänyt todisteita siitä, että kukaan muu olisi suorittanut tätä listaa. Julistan siis itseni voittajaksi!

Lista Suomen maakuntien korkeimpien kohtien huiputtajista Peakbagger-sivuston mukaan

Maakuntien korkeimmat kohdat Google maps -kartalla (eivät välttämättä metrilleen tarkat)

Suomen maakuntien korkeimpien kohtien huiputukset

Kesälomareissun 2018 tarkoituksena oli kierrellä Kolin ja Pielisen seutua. Elin aikaa ennen Ekiä, joten kulkupelinäni toimi vuokra-Volvo, ja majoitus hoitui teltassa. Koli on kuuluisa upeista Pielisen selälle aukeavista maisemistaan, ja huiputuspäivänä paikka kuhisi turisteja. Huiputin yhdellä kertaa kaikki Kolin huiput: Ukko-Kolin (347 m), Akka-Kolin (339 m) ja Paha-Kolin (334 m), mikä ei ollut sinänsä kummoinen suoritus koska huiput sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan. Lämpötila ei ollut suoritukseen optimaalinen; Helle paahtoi niin, että huiputusten jälkeen olo alkoi tuntua todella heikolta, ja pelastin itseni Kolin hotellin maisemaravintolaan pitsalle ja Luontokeskus Ukkoon vilvoittelemaan. Vähemmän eräisästä ja hikisestä kokemuksesta huolimatta Koli on suvereeni voittaja Maakuntien korkeimpien kohtien maisemien kauneuskilpailussa. 

Kiipeilyn vastapainoksi kävin myös Pirunkirkon ja Repouuron luolissa, joissa pääsin mönkimään viileässä pimeydessä mikä oli täydellinen keino paeta hellettä ja ihmismassoja. Vuorien ja luolien lisäksi seudulta löytyy mm. Herajärven vaellusreitti, hienoja vanhoja maalaistiloja ja pahaenteisestä nimestään huolimatta melko vaatimaton Uhrihalkeama.

Fun fact: Kolin maisemat ovat innoittaneet monia suomalaisia taiteilijoita. Eero Järnefelt ikuisti Kolin maalauksiinsa ja myös Jean Sibelius haki täältä inspiraatiota sävellyksiinsä.

Olin juhannuksena 2020 patikoimassa Karhunkierroksen loppupätkän Juumasta Rukalle. Minulla ei tuolloin ollut vielä aavistustakaan tästä huiputusprojektista joten Valtavaaran huiputus tuli tehtyä täysin vahingossa. Vaellusreitin alkuosa ei vaatinut suurempia ponnisteluja, mutta loppumatka oli melkoista vuoristorataa kun kapusin peräjälkeen Vattuvaaralle, Kumpuvaaralle, Konttaiselle ja lopulta korkeimmalle Valtavaaralle. Olin yöpynyt edellisen yön Konttaisen ja Valtavaaran välillä sijaitsevalla Suolammen laavulla, joten osa nousuista oli jo tehty edellisenä päivänä ja jäljellä oli enää suuri finaali. Nousu sujui tuoreilla jaloilla ongelmitta ja Valtavaaran laella palkinnoksi löytyi 2200. geokätköni sekä maisemat, jotka jatkuivat lännessä Posion Riisitunturille ja idässä Venäjän puolelle asti. Kävin myös rustaamassa nimeni autiotuvan vieraskirjaan sekä nautin viimeiset retkimuonani. Loppumatka oli helppoa alamäkeä pian olinkin jo majapaikassani Rukalla. Jos Karhunkierros ei kutsu, suosittelen Valtavaaran huiputusta päiväretkenä Rukalta.

Loukkumäki oli ensimmäinen huiputukseni projektin aloittamisen jälkeen. Koska tämä huiputus vaikutti varsin vaatimattomalta, yhdistin reissuun marjanpoimintaa, geokätköilyä ja retken Liesjärven kansallispuistoon. Auton sai parkkiin lähelle, ja nousu ylös oli lähinnä kävelylenkki. Huippu itsessään oli puutonta niittyä, jonka ainoa nähtävyys oli lahoamassa oleva kolmiomittaustorni, jonne kiipeämällä ei tehnyt mieli riskeerata henkeään. Tämä nousu oli sikäli erilainen, että minulla oli mukana seuraa, muut huiputukset olen tehnyt soolona.

Fun fact: Loukkumällä on nimensä mukaisesti pyydystetty riistaa loukuilla 1600-luvulla. Alueelta pyydettiin erityisesti kärppiä, joiden turkikset päätyivät legendan mukaan jopa Ruotsin kuninkaan viittaan.

Päijät-Hämeen ja samalla koko Etelä-Suomen korkein kohta tuli suoritettua syysretken yhteydessä Lahden suuntaan. Tiirismaan metsäisissä maastoissa kulkee 4,5 km mittainen Tiirismaan kierros, jonka varrella tämä korkein kohta sijaitsee. Itse huippu oli juuri sitä, mitä tämän listan huipuilta voi odottaa – merkkaamaton piste hiekkatien varressa sekametsässä, ilman minkäänlaista maisemaa. Huiputukselta jäi vielä rutkasti energiaa vierailla alueen varsinaisella nähtävyydellä, Pirunpesällä, joka on Tiirismaan kierroksen varrella sijaitseva kalliorotko. Rotkon pystysuorat seinämät ovat jopa 20 metriä korkeita, ja niitä voi ihailla sekä ylä- että alapuolelta. Rotkossa on irtolohkareiden muodostamia luolia, joista kävin etsimässä geokätköä.

Fun fact: Tiirismaan huipulla sijaitsee Lahden radio- ja televisiomasto, joka on 327 metriä korkea ja siten Suomen korkein rakennelma.

Särämäki sijaitsee Kiikalassa, Johannislundin harjualueella, ja koostuu pitkästä jyrkänteisestä kalliojaksosta. Huipulle ei vienyt polkua, joten rämmin suoraan ylös varvikossa hirvikärpästen pyöriessä ympärilläni. Mitään erityistä nähtävää huipulla ei ollut, mutta löysin sieltä geokätkön sekä suppiksia.

Mäeltä matkani jatkui puskaparkkeilemaan Someron Iso-Valkeelle, joka tarjoaa hienoja retkeilymaastoja kirkasvetisen järven ympäristössä ja on yksi suosikkikohteistani, kun haluan nopeaa pakoa luontoon.

Kanta-Hämeen korkein kohta sijaitsee aika lähellä Evon retkeilyaluetta, missä tuli vierailtua samalla reissulla. Itse huippu sijaitsi ruohoisella hakkuuaukealla, jota oli yllättävän raskas rämpiä, koska maasto oli myllätty täyteen monttuja joita ei aina erottanut korkean aluskasvillisuuden joukosta. Huipun läheisyydessä odotti yllätys: pään muotoinen patsas vailla mitään selitystä. Lisäksi paikalla oli tuttuun tapaan geokätkö. Autolle palatessa päätin kokeilla, olisiko paluu helpompaa metsän kautta, mutta löysin itseni umpeenkasvaneesta ryteiköstä, jossa etenemistä hidasti jatkuvat sienilöydökset. Tämä huippu oli lyhyestä lähestymisestä huolimatta vaikeampi kuin miltä ensin näytti.

Fun fact: Niinimäenselänmaan huipulla seisova betonipää liittyy tapaukseen, jossa pari paikallista miestä päättivät kännissä ja läpällä pystyttää Pääsiäissaaria tyylittelevän patsaan Kanta-Hämeen korkeimpaan kohtaan joka silloisen tietämyksen mukaan oli Mustanlamminkalliot. Kun selvisi, että virallinen korkein kohta olikin Niinimäenselänmaa, myös sinne vietiin betonipää, tasapuolisuuden nimissä.

Tämä oli ensimmäinen talvihuiputukseni, ja se hoitui joulunpyhinä matkalla Ouluun. Soininharju on osa Lauhanvuori-Hämeenkankaan geoparkia, laajaa hiekkaharjualuekokonaisuutta, jossa on runsaasti ulkoilu- ja retkeilymahdollisuuksia. Jätin auton Jämin luontoliikuntakeskuksen parkkiin, ja kipusin pulkkamäkeä pitkin ylös harjulle. Itse spotti oli totuttuun tyyliin metsässä eikä tarjonnyt mikäänlaisia näkymiä, joten jatkoin vielä läheiseen näköalatorniin. Pakkasta  oli rapsakat -20°C, joten en jäänyt maisemia sen pidemmäksi aikaa ihmettelemään. Alue vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta ja päätom palata kesäisemmillä keleillä.

Fun fact: Soininharjun juurella sijaitseva Jämin lentokenttä on Suomen harrasteilmailun tärkeimpiä keskittymiä josta mm. suomalainen purjelento on saanut alkunsa. 

Pirkanmaan korkein kohta sijaitsee Juupajoella, Juupavaaran entisessä laskettelukeskuksessa. Tämä oli listan haastavin huiputus tähän mennessä, eikä niinkään korkeutensa, vaan olosuhteidensa vuoksi. Jo keskukseen johtava tie antoi esimakua tulevasta kun kevään kelirikko oli muuttanut sen reikäjuustoksi, ja auto sai kokea kunnon rytkytystä ennen kuin pääsimme perille. Yllätys oli melkoinen, kun huomasimme, että suljetun hiihtokeskuksen ravintola oli yhä auki. Ilmeisesti meno ei ollut täysin hiipunut, sillä julisteiden perusteella täällä järjestettiin edelleen melkoisia humppakarkeloita. Arkkitehtuuri puolestaan tarjosi täydellisen aikamatkan 90-luvulle.

Kaveri jäi kahvilaan mukavasti hörpiskelemään kahvia, ja minä suuntasin rohkeasti sohjoiseen laskettelurinteeseen. Ja kylläpä sainkin tarpoa! Jalassani olivat pelkät liukkaat kumpparit, eikä mitään apuvälineitä. Lunta oli pahimmillaan reisiin saakka, ja auringon sulattamalla jyrkällä kalliolla jouduin repimään itseäni ylös pajukosta vetämällä, kun kumpparit eivät pitäneet pätkääkään. Heikoilla hetkillä muistelin talvella lukemiani K2- ja Everest-kirjoja, joissa lumessa kahlaaminen tapahtui hieman ankarammissa olosuhteissa, ja totesin, että ei muuta kuin eteenpäin – tässä ei sentään ollut henki kyseessä. Ylhäällä istahdin laavulle huokaisemaan, katsomaan kauas ja hain vielä geokätkön. Kokeilin nopeuttaa laskeutumista laskemalla persmäkeä kaljakeissipahvilla, mutta upposin vain hankeen. Vuori ei anna armoa! Lopulta löysin puoliksi kiinteässä olomuodossa olevan moottorikelkan uran, jota pitkin pääsin alas hieman helpommalla. Kertakaikkiaan masokistisen hauska kokemus!

Fun fact: Juupavaaran laskettelukeskus perustettiin vuonna 1989, mutta 1990-luvun lama ajoi sen konkurssiin. Toiminta elpyi myöhemmin, mutta päättyi lopullisesti kauden 2018 jälkeen. Juupavaaran laskettelukeskuksessa oli viisi rinnettä ja kolme hissiä. Rinteiden korkeusero oli 122 metriä, ja pisin rinne oli noin 950 metriä pitkä. 

Ahvenanmaan korkein kohta hoitui boulderointireissun ohessa, kun kiipeilykelit eivät suosineet ja voimatkin olivat vähissä. Lähestyin huippua pyörällä niin kauan kuin tietä piisasi, ja polun alettua jatkoin matkaa jalan. Viimeiset sadat metrit olivat liukasta ja kallioista polkua, jossa turvallinen eteneminen vaati välillä neliraajavedon käyttöä. Ylhäältä löytyi näköalatorni, geokätkö ja retkeilijöille tarkoitettu autiotupa. Maisemat olivat harvinaisen hyvät verrattuna moneen muuhun Suomen huippuun ja merinäköalaa piisasi!

Fun fact: Orrdalsklint on ensimmäisiä osia Ahvenanmaata, jotka nousivat merestä jääkauden jälkeen. Alueelle saapuivat ensimmäiset ihmiset noin 6000 vuotta sitten,

Myös Ukkosvuorena tunnettu Kymenlaakson korkein huippu sijaitsee Kouvolan ja Mäntyharjun rajalla. Ukkovuori on pitkä yhtenäinen kalliojyrkännemuodostelma, jonka alla on runsaasti kalliosta irronneita lohkareita ja niistä muodostuneita luolia. Paikalle ei ollut helppo löytää, eikä lähestyminen ollut aivan ongelmaton. Metsätietä körötellessä ruttasin auton helman kiveen, ja huipulle vievä parinsadan metrin matka oli täysin poluton ja opasteeton. Suuntasin siis sokeasti gepsin nuolen suuntaan, rymistellen pöpelikön ja louhikon läpi. Hirvikärpäsiä piisasi. Huipulla maisemia olisi ollut tarjolla, mutta ne jäivät metsän taakse. Lähistöllä olisi ollut myös geokätkö, mutta alkoi jo hämärtää eikä minulla ollut lamppua mukanani, joten huiputus jäi nyt ainoaksi suoritteeksi.

Fun fact: Vuoden 1918 sisällissodan aikana Ukkovuorella käytiin taisteluita, ja joidenkin lähteiden mukaan sotilaita on saatettu haudata vuoren rinteille. Myös tuleva suomen presidentti Urho Kekkonen osallistui Ukkovuorella käytyihin taisteluihin valkoisten puolella.

Haukkavuori sijaitsee Rautjärvellä, 15 km päässä lähimmästä sivistyksestä, joten retkessä oli hieman eräilyn tuntua. Alueella kulkee 4,5 km:n mittainen luontopolku jonka varrelta löytyy laavu, puucee sekä komea 80 metriä korkea pudotus Sarajärveen. Tällä pystysuoralla seinämällä voi harrastaa kalliokiipeilyä.

Jätin auton kätevästi laavun parkkipaikalle, josta talsin 800m ylämäkeen näköalapaikalle, joka on vasta 150 metrissä. Korkeimman kohdan löytäminen osoittautui hyvin kinkkiseksi: ensinnäkin korkeimman kohdan ilmoitettu korkeus vaihteli lähteestä riippuen ja toiseksi se ei erottunut maastosta millään tavalla, koska nollapisteessä oli vain tasaista metsää. Löysin merkatun seipään mutta sen tarkoitus jäi epäselväksi. Haahuilin ympäriinsä GPS kourassa, koitin löytää korkeimman lukeman ja pääsin lopulta 173 metrin korkeuteen. Suoritettu! Huiputuksen jälkeen hain parit geokätköt, söin eväät ihaillen järvimaisemaa ja tuumasin että tänne voisin palata uudelleen kiipeilyn merkeissä.

Fun fact: Haukkavuori ei ole pelkästään Etelä-Karjalan korkein kohta, vaan myös entinen Ruotsin ja Venäjän rajapaikka. Sen kautta ovat kulkeneet Pähkinäsaaren, Täyssinän ja Uudenkaupungin rauhojen rajat. Vuoren kallioon hakatut rajamerkit ovat peräisin Uudenkaupungin rauhan ajoilta.

Multian Kiiskilämäki tuli huiputettua kesälomareissulla Kuopion suunnalta palatessa. Perillä oli vastassa tuttu suomalainen huiputustilanne: varsinainen toppi piileskeli metsässä, ja kaikki maisemat löytyivät viereisestä näköalatornista. Koska huiputus vaatii edes vähän hikeä, jätin auton tarkoituksella alemmas parkkipaikalle ja kävelin muutaman sata metriä ylämäkeen, jotta suorituksessa olisi edes hieman yrityksen tuntua. Näköalatornin juurella oli mukavan oloinen tulipaikkakota mutta se jäi nyt testaamatta. Lopuksi pakollinen geokätkölöytö.

Pohjanmaan korkein kohta tuli huiputettua matkalla Pohjanmaalle pääsiäisen viettoon. Pyhävuori sijaitsee Kristiinankaupungissa, ja siellä on myös pieni Pyhävuoren hiihtokeskus. Olosuhteet eivät olleet ihan Alppien tasoa, mutta kyllä tämäkin lasketaan! Parkkeerasin auton hiihtokeskuksen huipulle ja lähdin lähestymään huippua hiihtäen valmista latua pitkin. Kevät oli jo pitkällä, joten hiihtäminen oli vuorotellen jäähiiihtoa, vesihiihtoa ja kivikkohiihtoa. Lähempänä huippua latu kääntyi eri suuntaan, joten hiihtotyyleihin piti lisätä vielä maastohiihto pirunpellossa. Ihan kartan nollapisteeseen en päässyt, koska se sijaitsi aidatulla, kyltin mukaan hengenvaarallisella mastoalueella, mutta kompensoin kiipeämällä sukset jalassa parimetrisen kivikasan päälle, sen korkeammalle en siinä tilanteessa päässyt. Hyväksytty suoritus jos minulta kysytään. Yön vietin pakussa hiihtokeskuksen autiolla camping-alueella ja hain geokätköjä, kävin näkötornissa ja paistelin makkarat kodassa. Aamulla alueelle ilmestyi yllättäen elämää: rinteessä oli jokin tapahtuma ja paikallisen hiihtoseuran makkaraperunakoju aukesi, joten päätin vielä jäädä vähän vesihiihtämään ja syömään lisää rasvaa ja suolaa. Oikein kelpo seikkailu!

Fun fact: Pyhävuori on myös geologisesti merkittävä alue. Sen laella sijaitsee noin kilometrin pituinen ja 300 metriä leveä kivipelto, joka on syntynyt noin 9 000 vuotta sitten. Pyhävuoren kivipelto on valtakunnallisesti arvokas kokonsa, näyttävyytensä ja rantavalliensa vuoksi.

Pääsiäisreisun paluumatka kulki Perhon kylässä sijaitsevan Salmelanharjun kautta. Nimensä mukaisesti huippu sijaitsee soiden ja järvien ympäröimällä harjumuodostelmalla. Ensimmäinen yritys meni ihan vihkoon: Lähdin toppaamaan huippua hieman kauempaa, Perhon ulkoilukeskukselta lähtevän vaellusreitin alkupäästä, mutta kilometrin sohjorämpimisen jälkeen totesin että tulee muuten turhan raskas reissu. Palasin autolle ja huristelin nöyränä lähemmäs huippua. Reitin vaikein osuus oli siirtyminen autotieltä metsään kun välissä piti ylittää oja, jossa oli lunta vyötäröön saakka. Päädyin konttaamaan. Loppumatka meni kivikkohorjunnan ja hankitarpomisen sekatekniikalla, kunnes melkein perillä tajusin että olisin voinut kävellä moottorikelkkauraa. Huipun sijainti oli epäselvä: karttaan merkitty spotti oli visuaalisesti ihan selkeästi alempana kuin silmämääräisesti arvioitu korkein kohta, joten kävin kummassakin. Kummankaan kohdalla gps:n lukema ei yltänyt luvattuun korkeuteen, mutta katson tämän suoritetuksi. Se ei yllättänyt, ettei tälläkään huipulla ollut mitään nähtävää. Paluumatkalla tiputin kumppareistani toiset nastat umpihankeen, joten sain tehdä sakkokierroksen ja palata etsimään niitä. Harjulta matkani jatkui 15 kilometrin päähän Salamajärven kansallispuistoon, jossa yövyin pakettiautossani ja jatkoin seuraavana päivänä kohti Raitamäkeä.

Salamajärveltä matka jatkui kohti Helsinkiä ja matkalla poikkesin Raitamäelle, joka sijaitsee Soinin kunnassa. Olin jännittänyt tätä huiputusta etukäteen, koska se sijaitsi jonkun takapihalla, keskellä peltoa. Kiertelin ja kaartelin autolla lähiseutua etsien epätoivoisesti vaihtoehtoista lähestymistapaa, mutta totesin että ainoa keino olisi pistää auto tien poskeen parkkiin, lähestyä pellonreunoja kiertäen ja tehdä sitten nopea täsmäisku toppiin. Tarkistin etukäteen, että jokamiehen oikeuden mukaan lumisella pellolla saa liikkua, joten tuumasta toimeen. Spotti oli tosiaan melkein jonkun pihassa, ja kun en tiennyt miten täällä päin suhtudutaan tunkeilijoihin, odotin koko ajan isännän tulevan vähintään haulikon kanssa kyselemään, että mikäs homma. Huipulla otin pikaiset selfiet peltoon pystytetyn kepin kanssa, syöksylaskin takaisin autolle ja kaasutin hermostuneesti hihitellen karkuun. Minulla oli hyvä ajoitus siinä mielessä, ettei tätä huiputusta olisi voinut tehdä lumettomana aikana kuin vasta sadonkorjuun jälkeen.

Tämä huiputus tapahtui Lapin juhannusreissulta kotiin ajaessa. Iso Tuomivaara sijaitsee Kainuun vaaravyöhykkeellä, eli Kajaanin ja Puolangan välillä kulkevalla harjanteella  ja siellä oli tarjolla kaikki kunnon kesäseikkailun elementit: lämpöä, hyttysiä ja umpimetsää. Olin katsonut kartasta että huipulle pääsisi ajamalla autolla mahdollisimman lähelle metsäautotietä, pysäköimällä jonnekin ja jatkamalla siitä jalkaisin polkua tai maastopyöräreittiä pitkin huipulle. Kun huipulle vievää polkua ei alkanut osua näkökenttään, jatkoin tietä pitkin niin lähelle huippua kun pääsin ja siitä sitten vaan pusikkojen läpi suorinta reittiä kohti korkeinta kohtaa. Keli oli lämmin ja hyttysiä piisasi. Myrkystä huolimatta puskassa ei voinut pitää minkäänlaista taukoa tai tuli syödyksi. Onneksi perillä ei ollut maisemia mitä ihailla ja ukkonenkin jyrähteli, joten pikamarssin samaa reittiä takaisin autolle. Ei ollut kivaa, mutta aina ei voi ollakaan.

Fun fact: Kainuun vaarayöhyke tarjoaa nyppylähuiputuksen lisäksi myös muita mahdollisuuksia ulkona liikkumiseen: noin 20 kilometrin päässä Iso Tuomivaarasta sijaitsee Paljakka Ski Resort ja 30 kilometrin päässä Ukkohalla Ski Resort.

Kangasniemen Paukkulanmäki oli yllättäen yksi haastavimmista huiputuksista, ellei jopa haastavin. Lue niin tiedät miksi. Olin katsonut kartasta, että huippu sijaitsee hakkuuaukealla jonne pääsisi joko lyhyesti tilan pihan kautta tai pidemmästi metsäautoteitä kiertäen jolloin pitäisi myös ylittää kyseinen hakkuuaukea. En mitenkään kehdannut häiritä tilan asukkaita, joten valitsin pidemmän reitin.

Kello oli jo aika paljon joten jätin auton sopivaan kohtaan metsäautotien varteen ja lähdin reippaasti harppomaan kohteeseen. Seurailin umpeenkasvanutta metsäautotietä lähemmäs hakkuuaukeaa, ylitin jyrkän metsäkaistaleen ja saavuin metsän reunaan, missä kohtasin retken varsinaisen haasteen: umpeenkasvanut hakkuuaukea ei ole nimittäin ihmisen paikka. Aukea oli muuttunut ajan saatossa läpitunkemattomaksi viidakoksi, jossa eteneminen oli jatkuvaa kamppailua kantoja, ojia, pajukkoa ja muuta luonnon sadismia vastaan. Matka eteni taktiikalla mättäältä kivelle, kannolta risukkoon, takaisin ojaan ja uudestaan ylös. Tarjolla oli kaikkea muuta paitsi normaalia kävelyä. Olin lukenut verkosta retkikuvauksen, jossa tätä kohdetta kuvattiin helpoksi, mutta ilmeisesti seitsemän vuotta ehtii tehdä hakkuuaukealla ihmeitä. Tai sitten satuin valitsemaan sen kaikista kurjimman reitin.

Matka eteni hitaasti ja alkoi hämärtää. Tällainen taistelu kesäyössä keskellä ei-mitään tuntui epätodelliselta ja minua olisi itkettänyt jos ei olisi naurattanut niin pirusti. Olen niin jästipää, että takaisin kääntyminen ei ollut vaihtoehto, koska todellista hätää ei ollut. Seuranani kulki hetken nuori hirvi, jonka pitkiä, juuri tähän hommaan tehtyjä konkkelojalkoja kadehdin. Mutta kyllä pohjalainen persjalkakin pärjää, kun on tarpeeksi päättäväinen, ja lopulta saavuin maaliin joka oli epäyllätyksettömästi epäkiinnostava ja epäpalkitseva. Muita kohtaamiani luontokappaleita olivat erilaiset metsäkanalinnut, joiden puolustuskeino on aiheuttaa pahaa-aavistamattomalle kulkijalle sydänkohtaus pelmahtamalla lentoon viime hetkellä aivan jalkojen juuresta. Paluumatkalla loppuhuipentumana kastelin jalkani pelottavan vetisessä sananjalkarämeessä, jonne olin oikoreitin toivossa päätynyt. Tarjolla ei ollut edes geokätköä. Ei enää koskaan.

Vierailin Pohjois-Savon korkeimmalla kohdalla, Rautavaaran Maaselänmäellä, matkalla kesälomalle Norjaan. Lähestyminen oli sinänsä helppoa, koska autolla pääsi lähes huipulle asti. Parkkeerasin auton mäellä törröttävän linkkimaston kääntöpaikalle. Maston juurella myös oli iso hirsimökki, jonka käyttötarkoitus jäi epäselväksi. Parkista huipulle oli vain parisataa metriä, joka taittui ensin umpeenkasvanutta ajouraa pitkin, sitten loikalla ojan yli ja tarpominen poluttoman pöpelikön läpi nollapisteeseen. Tämä Tahkovuortakin muutaman metrin korkeampi huippu osoittautui olevan hieman korkeampi kohta SUOSSA. Tuttuun tapaan huipulla ei ollut näkymiä. Pari geokätköä sentään joku oli vaivautunut tänne piilottamaan. Paluumatkalla autolle alkoi satamaan ja olin tyytyväinen että tämä projekti oli näiden pikkunyppylöiden osalta nyt paketissa.

Halti oli niin oma lukunsa, että sen raportointi vaati kaksiosaisen oman blogautuksensa:

Osa 1: Haltin vaellukselle valmistautuminen

Osa 2: Haltin vaellus